Kielometsän tarinoita | Toinen luku
| Luku 2 ⊹ Pieni pyöreä puutarha|
Aamukaste oli herätellyt laaksoa jo jonkin aikaa, kun Ulpukka heräsi ja tepasteli puutarhaan. Ötökkä huomasi Haituvan seikkailuviestin pyöreän pöydän keskellä ja haisteli ihanaa kesäkuista ilmaa. Pitkästä aikaa tuoksui toiveikkuudelta.
Ulpukka istui mukavassa sykkyrässä niittykukkien seassa ja heilutteli tuntosarviaan, kun teepannumajan uumenista kuului huminaa. Koska Haituva oli yhä aamuseikkailullaan, Ulpukka päätteli, että tuuli se vain humisi. Ötökkä käänsi sivua lehtiöstään ja aloitti uuden piirroksen.
”Ulpukka!” Haituva huusi taas. Se kurkisti teepannutalon ikkunasta ja näki kukkasten seassa kaksi auringossa hohtelevaa tuntosarvea. ”Niin tietenkin. On kaunis piirustusaamu.”
Ötökkä ampaisi pihaan ja puutarhan ohi kedolle.
”Ulpukka, olen saanut ajatuksen!”
Ulpukka nosti katseensa ja pysäytti sarvensa kiinnostuneena.
”Kävin purolla miettimässä”, selitti Haituva hengästyneenä.
Se istui toverinsa viereen mättäälle.
”Meillä on täällä hieman yksinäistä”, se jatkoi. ”Olemme rakentaneet pannusta majan ja puun varjoon puutarhan. Meillä on aarteita ja mukeja. Mutta jotain puuttuu, eikö sinustakin?”
Ulpukka laski luonnoslehtiönsä ja henkäisi. ”Olet oikeassa. En saa piirrettyä kuin kasvien varjoja. Kun koetan piirtää kukkia, tulee vain suttua.”
”Mutta armas!” huudahti Haituva, joka hypähti malttamattomuuttaan takaisin jaloilleen. ”En ole enää lainkaan apea! Pieni pyöreä puutarha on pian teekutsujen valtakunta!”
”Ai, no mutta kuinka?” kysyi Ulpukka.
”Muistatko Puikulan, sen mahdottoman pienen perhosen?” Haituva kysyi ja Ulpukka nyökkäsi. ”Puikula kertoi Lummelammesta, jonka luona asuu otuksia.”
Haituva otti pieniä askelia kuin ajatustaukoina. Se poimi yhden maahan pudonneen pajunlehden ja jatkoi puhumistaan sitä pyöritellen.
”Täällähän on varmasti vaikka keitä, joihin tutustua, mutta olemme olleet niin hautautuneina tänne omiin puuhiimme, ettemme ole poistuneet edes puron toiselle puolen.”
”Se on kyllä totta”, totesi Ulpukka. ”Mutta siis siksikö meistä pitää tulla se valtakunta?”
”Oi”, vastasi Haituva. ”En tiedä siitä valtakunnasta. Se oli vain sanonta. Vaikka nyt kun mietin, niin eihän tämä ole kunnon laaksokaan. On Kielometsä ja Lummelampi ja varmaan muutakin, mutta kaikki erillään.”
Haituva unohtui taas hetkeksi ajattelemaan.
”Teekutsuja tarkoitin!” se jatkoi. ”Voimme kutsua puutarhavieraita ja ilmoittaa, että tässä laaksossa torstai merkitsee teekutsuja! Mikä olisikaan parempi tapa tutustua?”
”No ei mikään!” huudahti Ulpukka. Se nousi, pomppi hetken riemuissaan ja alkoi kipittää kedolta puutarhaan. ”Onpa sopivaa, että on juuri torstai. Voimme kutsua kaikki koolle jo tänään!”
Ulpukka pysähtyi, kääntyi ja nosti toista tuntosarveaan. ”Onhan tänään torstai?”
”On, on! Oi, tänään on teekutsujen torstai!” Haituva huusi. Luonnoslehtiö viuhui perässä, kun Ulpukka hypähteli sädehtien pitkin poluksi aseteltuja kiviä ja loikkasi välillä niin, että yksi kivi jäi välistä.
”Odota pieni hetki”, se huikkasi. ”Haen korin ja töppöset, niin lähdemme matkaan!”
Haituvakin etsi seikkailupussukkansa. Se asetti sinne hatun, jota voisi tarvita kesäretken paahteessa. Hatun päälle ötökkä laski hopeana hohtavan pajunlehden. Se tökkäsi lehteä iloisena.
”Ei syytä apeuteen”, Haituva kuiskasi lehdelle. ”Kohta alkaa seikkailu!”
*
Aurinko lämmitti aamu-unista metsää. Ulpukka keräsi matkan varrelta kukkasia, joita voisi ojentaa lammen väelle kutsuina, ja Haituva muodosti niistä kimppuja. Ötököitä jännitti niin, että ne eivät puhuneet sanaakaan koko matkana. Puusilta muksahteli töppösten alla, ja jossain oli lintuperhe, joka lauloi kallioista ja kukkuloista.
Ötökät kohtasivat Kielometsän reunan ja pysähtyivät. Ne katsoivat toisiaan, ja innosta kihisten kumpikin virnisti. Sitten ne alkoivat juosta. Ulpukka teki kierroksia ja pomppi polun laidalta toiselle, ja Haituva teki kaikkensa pysyäkseen perässä. Kultainen pelto rapisi molemmin puolin, mutta sitä kulkijat eivät juoksuaskeliltaan kuulleet.
Tahti alkoi hiipua ensimmäisten niittyleinikkien kohdalla. Pian maisema oli tiheää kukkaniittyä aivan kuten Pienen pyöreän puutarhan luona.
Haituva pysähtyi pohtivan oloisena.
”Ulpukka hei”, se sanoi. ”Tiedämmekö edes, mitä me nyt teemme?”
”Ei, emme me tiedä”, Ulpukka totesi. ”Mutta tietääkö kukaan? Osaamme koputtaa oveen, sanoa hei, jos näemme jonkun ja huhuilla, jos ketään ei näy. Eiköhän se riitä.” Ulpukka suoristi olemustaan päättäväisesti.
”Riittää se”, sanoi Haituva epävarmasti. Se toivoi rohkaistuvansa vielä ihan pikkuisen lisää.
Ötökät tutkailivat näkymää. Niitty oli auennut ja paljastanut kyläsen, joka oli ripoteltu pienen lammen ympärille.
”Katso Haituva, tuohon purkkiin on maalattu kukkasia! Sen asukkaat varmaan ilahtuvat kukkakimpusta. Ja oi, mikä lyhty!” ihasteli Ulpukka.
Niin peltipurkkimajan kuin muidenkin talojen katoilta tuprutteli savua. Lampi oli pyöreä ja täynnä lumpeita, ja sen toisella puolen oli hauskannäköistä asutusta, perunamaa ja tammia. Ötököitä lähinnä oleva asumus oli kylmäkellarimainen kumpare, jonka kivisessä seinämässä komeili ovi.
Ulpukka otti varovaisen askelen lähemmäs kellarin ovea, mutta Haituva pysyi tukevasti paikallaan. Sitten se huusi: ”Huhuu! Pitääkö joku teestä?”
Ulpukka katsoi toveriaan kauhuissaan.
”Oi, anteeksi. Panikoin”, Haituva sanoi. ”Mennään vain koputtelemaan.”
Mutta joku oli jo havahtunut huutoon.
── ⊹ ──
Jaoin luvut jälkikäteen kahteen erilliseen postaukseen, sillä kokonaisuus tuntui turhan pitkältä. Linkki lukuihin 2-3 postauksen alalaidassa. Linkistä löytää myös aiemmin julkaisemani ensimmäisen luvun. Ilmoituksen uusista tarinan osista saa, kun liittyy blogini lukijaksi sivupalkista tai blogisivun alalaidasta.
Tarinasta
Kielometsän tarinoita on satu, jota aloin kirjoittaa ja kuvittaa käsin kesällä 2023. Lopullisesta nimestä ei ole tietoa – se saattaa olla vaikka Teekansan kultainen purjematka. Työnimenä käytän nyt tuota Kielometsän tarinoita.
Olen siirtänyt kirjoituksiani tietokoneelle niin pitkälti, että voin alkaa jakaa niitä osissa tänne. Alkupuolelle olen tehnyt kuvituksia hyvin runsaasti, mutta noin sadan sivun kohdalla huomaan kirjoittamisen vieneen mukanaan, ja koetan yhä keskittyä siihen. Jatkan tarinani valmiiksi ja kuvitan sitten puuttuvat osaset myöhemmin. Blogiini olen ajatellut jakaa joitakin kuvia, ja säästää loput mahdolliseen painettuun kirjaan.
Suurenmoisena innoittajana sadulleni on toiminut armaani Venla Tua Arkko, joka on tutustuttanut minut ötököiden hauskaan maailmaan. Kerrontaan ja kuvittamiseen olen saanut vaikutteita Tove Janssonilta, joka loi Muumilaakson niin lapsille kuin aikuisillekin. Tarinan sydämenä sykkivät vanhempieni maalaispaikka, jonka puron varrella keksin Haituvan, sekä muisto Katajamäen ekoyhteisön menetetystä hirsitalosta. Tuon muiston eloon herättäminen sai minut jatkamaan puroajatukseni kokonaiseksi kirjaksi.
lokakuun 11. päivänä 2024
Kommentit
Lähetä kommentti