Kielometsän tarinoita | Kolmas ja neljäs luku
| Luku 3 ⊹ Nuokkuvina kukkivia kutsuja |
Kylmäkellarin ovi aukesi narahtaen, ja kynnysmatolle astui ruutupaitaan ja hamoseen pukeutunut sammakko. Se siristeli silmiään auringossa ja rapsutti päälakeaan, joka oli vihreä kuin omena.
”Hei vain. Asutko tuossa kellarissa? Se on hieno”, sanoi Ulpukka.
”Asun, asunpa hyvinkin”, sammakko vastasi unisena. ”Niin asuvat toverinikin. Ratamo nukkuu vielä, mutta Vieno Valpukka keittää aamukahvia. Niin, ja minä olen Kaisla Kanerva.”
”No mutta kiva!” huudahti Ulpukka. ”Minä olen Ulpukka Kielonkukka!” Ötökkä koukisti kätensä ylpeänä kylkiään vasten.
”Etkä ole, olet pelkkä Ulpukka”, ihmetteli Haituva.
”Niin, no mutta voisin olla”, Ulpukka sanoi. ”Tässä on Haituva.”
Haituva muisteli juuri kerrattuja ohjeita, ja kun se lopulta puhui, se sanoi: ”Hei, hei vaan! En ehtinyt koputtaa, ja huhuilinkin jo, joten hei.”
Ötökkä seisoa tönötti itseensä tyytyväisenä ja hymyili uudelle tuttavuudelle. Silloin ovesta astui uusi hahmo, jolla oli kahvipannu kädessään.
”Mitä kummaa! Huomenta, otatteko tekin kahvia?”
Kysyjä oli mitä ilmeisimmin Vieno Valpukka. Se oli kuin toverinsa, mutta tomaatinpunainen. Otuksen vaatetus muistutti syyskävelyjä puistossa ja asun päällä killui riipus, joka oli kaiverrettu puusta.
”Oi, emme me kahvia tarvitse, kiitos”, sanoi Ulpukka. ”Meillä on vain asiaa.”
”Kenelle? Meille vai jollekin muulle?” tomaattisammakko kysyi.
”Kaikille, aivan kaikille!” huudahti Haituva. ”Ja kyllä minä voisin ottaa kahvia.”
”Ei meillä kyllä ole kiire”, tuumi Ulpukka. ”Laita vain minullekin.”
”Mahtavaa! Keitän meille neljälle”, sanoi Vieno Valpukka. ”En usko, että Ratamo herää vielä näin varhain tai myöhemminkään, jos on yhä liian aikaista. Keitä te muuten olette?”
”Haituva ja Ulpukka”, sanoi Haituva. ”Meillä on puutarha tuolla noin. Sellainen soma.”
”Kertokaahan lisää kahvin kanssa! Niin siis, hetki vain.”
Vieno Valpukka sujahti takaisin maankoloon, ja Kaisla Kanerva seurasi perässä. Kun ovi tömpsähti puukarmeihin, Ulpukka istahti nurmelle. Se otti töppöset jaloistaan ja huokaisi.
”Kuule Haituva, tämä on mukavaa.”
”Niin on, niin tosiaan on!” sanoi Haituva, joka tutkaili kiviä nurmialueen reunalla. ”Ensin kahvikutsut ja sitten teekutsut! Aikamoista.” Se pyöritteli pikkuruista harmaata kiveä kämmenellään. ”Kunhan kaikki sujuu hyvin ja saamme otuksia kutsuttua.”
”Kyllä me saamme”, sanoi Ulpukka luottavaisesti. ”Täytyy vain muistaa antaa kukkasia ja kertoa, että meillä on todella hienoja mukeja.”
”Joo, täytyy muistaa”, Haituva sanoi mietteliäänä. ”Mutta eikö olisi kaikista hienointa, jos ne saapuisivat, koska ajattelevat, että olemme mukavia.”
”Olisi tietenkin. Mutta ajattelen, että nämä tällaiset kimput ja mukit ovat kuin kuvia siitä, mitä olemme. Tai siis, eihän meitä tunne vielä kukaan”, sanoi Ulpukka. ”Mukit ovat kauniita ja niistä voi juoda teetä tai kahvia. Ja ne ovat minulle tärkeitä. Kai sellainen kertoo minusta jotain. Ja valitsimme polun varrelta kukkasia, jotka ovat juuri meidän mielestämme lahjaksi sopivia ja upeita.”
”Niin”, sanoi Haituva, jonka äsken nuokkuneet tuntosarvet piristyivät nyt hienoiksi kiemuroiksi. ”Ja sitten joku voi ajatella, että tuo on se hauska ötökkä, joka antoi minulle kukkasen!”
Haituva ja pikkuruinen harmaa kivi tekivät piruetin, ja sitten kuului huudahdus oven raosta.
”Alkaa olla valmista!” tomaattisammakko kurkisti taas kylmäkellarista.”Tässä, voitte levittää viltin.”
Se heitti ötököille keltaisen rullan. Haituva ja Ulpukka levittivät kankaan nurmelle ja Kaisla Kanerva laski puisia mukeja sen kulmiin, yhden kullekin.
”Toivottavasti mukit ovat tarpeeksi suuria”, sen sanoi. ”Vieno Valpukka on saattanut veistää uusiakin, voin kysyä.”
”Nämä riittävät varmasti”, Ulpukka sanoi. ”Olemme aika pieniä ötököitä kuitenkin.”
Vieno Valpukka asteli kellarilta viltin reunalle ja kaatoi kaikille kahvia.
”Käytättekö maitoa?” se kysyi. ”Kaisla Kanerva juo mustana, mutta minä tarvitsen tilkan.”
”Juu!” Ulpukka sanoi ja katsahti toveriinsa. ”Minullekin tilkka, Haituvalle voi laittaa hieman enemmän.”
”Kaksi tilkkaa”, sanoi Haituva. ”Tai kaksi ja puoli, kolme… Siis, hieman enemmän kuin Ulpukalle. Sitten on varmaan ihan hyvä.”
”Joo, ja minä voin ottaa viisi murusta sokeria”, Ulpukka sanoi huvittuneena.
Kun kaikki istuivat viltin reunoilla, Haituva rohkaisi itseään ja alkoi puhua.
”Me olemme Haituva ja Ulpukka. Meillä on kukkia ja mukeja. Saavuimme… Tahtoisin…” Ötökkä oli menettää rohkeutensa, mutta jokin (ehkä kämmenellä hyrisevä pieni kivi tai vierellä hymyilevä vihreä ötökkätoveri) sai sen jatkamaan. ”Täten tahdon ilmoittaa, että tässä laaksossa torstai merkitsee teekutsuja!” se ilmoitti lopulta mahtipontisesti.
”Onpas mukavaa!” totesi Vieno Valpukka heti, ja Kaisla Kanervakin näytti kiinnostuneen. Se sai Haituvan hieman rentoutumaan.
”Eikö olekin?” ötökkä jatkoi. ”Kutsuisimme teidät ja kaikki muutkin kylältä ja metsästä luoksemme puutarhateelle. Ja meidän mielestämme niin voisi tehdä joka torstai.”
Haituva kuuli askelia takaansa ja kääntyi katsomaan. Hiekkatietä pitkin kulki pitkään ruskeaan takkiin sonnustautunut fasaani, jolla oli päälaellaan samanlainen hattu kuin tammenterhoilla. Otus lähestyi kahvikansaa hajamielisen oloisena.
”Jos minäkin olen tervetullut, voin kutsua Vahveron”, se sanoi saavuttuaan viltin luo, ja Haituva yllättyi, että hajamielinen lintu oli lainkaan kuullut pienellä ötökkä-äänellä lausuttua kutsua. ”Olen suuntaamassa puronmutkaan. Voin siis välittää viestin. Tuosta”, se sanoi ja ojensi sanomalehden sammakoille. ”Käpy halusi sarjakuvat ja vien ristikon Vahverolle. Muu lehti on teidän.”
Otus heilautti kättään ja kääntyi kannoillaan.
”Odota!” Haituva pomppasi pystyyn. ”Meillä on kukkia. Sinulle tällainen ojakellukka. Se näyttää hieman sinulta. Se on hyvä asia”, ötökkä lisäsi, kun fasaani katsoi sitä kummastuneena.
”Jos se Vahvero asuu puronmutkassa”, Ulpukka sanoi, ”voisi kedon kukkasista olla iloksi. Niitä kun kasvaa vain täällä muualla.”
Ulpukka ojensi fasaanille nipun värikkäitä niittykukkia.
”Nuo ovat teekutsuja! Kello kaksi koittaa Pienen pyöreän puutarhan teeaika!”
”Niinpä niin, tapaamme siis”, vastasi fasaani kutsuun. Se kiitti kukkasista ja jatkoi matkaansa.
Vieno Valpukalle annettiin oranssina hehkuva kehäkukka sekä takiaista muistuttava keto-ohdake. Kaisla Kanerva sai pieniä lemmikkejä ja metsäorvokin, jotka toivat mieleen kesäkuisen sateen. Sammakon katse kirkastui oitis, ja se ripotteli sadekukkasia päälaelleen.
”Teen näistä seppeleen, varmasti teen”, se sanoi.
Ratamolle, kylmäkellarin nukkuvalle asukkaalle, valittiin valkea metsätähti.
Kahvituksen jälkeen ötökkäkaksikko siirtyi peltipurkkitalolle laatimaan kutsua. Asukkaat eivät olleet juuri kotona, sillä ne olivat pörriäisiä ja aamusella oli hyvä etsiä pölytyspaikkoja, joilla venytellä. Ötökät jättivät kirjoitetun viestin sekä niittyleinikkinipun peltipurkin ovelle. Sitten ne kiersivät lammen ja tallustivat Tammitarhaan. Ensimmäisenä vastassa oli nukkuva orava, joka oli pukeutunut raidalliseen haalariasuun. Se tuhisi nojatuolissa puun juurella ja halasi siistiksi viikattua sarjakuvasivua. Haituva ja Ulpukka eivät häirinneet torkahtanutta vaan jatkoivat Tammitalon ovelle.
Talo oli suuri ja marjapuuronvärinen, ja sen pehmeää kattoa varjostivat ikivanhat tammet. Ovi oli mangonkeltainen ja sen ikkuna muistutti salmiakkia. Oven avasi lempeästi hymyilevä jänis.
”Huomenta”, jänis haukotteli. Vaikka aurinko jo valaisi metsän pohjalle painunutta laaksoa, monelle otukselle aamu oli yhä varhainen.
”Huomenta vain. Saavuimme kutsut mielissämme”, Ulpukka sanoi.
”Juuri niin! Kutsumme talon väen teelle. Iltapäivällä, kello kaksi”, Haituva täydensi.
”Kuinka ihanaa!” jänis ilahtui. ”Voin kertoa muille, kunhan heräävät ja löytyvät.”
”Tahtoisitko päivänkakkaroita? Tai apiloita? Apilat ovat vaaleanpunaisia ja sopisivat mekkoosi”, sanoi Ulpukka.
”Voimme antaa muutaman kumpaakin”, Haituva keksi ja muodosti kimpun.
Silloin ovelle kipitti mahdottoman pieni oranssi perhonen.
”Oi! Saanhan voikukan!” perhonen hihkaisi.
”Toki”, Ulpukka hymyili ja etsi koristaan keltaisen kukkasen.
”Hei Puikula”, Haituva tervehti perhosta. ”Asutko sinäkin täällä?”
”Enpä oikeastaan”, Puikula vastasi. Se pyöritteli voikukkaa kädessään ja kutitteli sillä oransseja siipiään. ”Kotimajani on tuolla perunamaan luona, mutta pidän yökyläilystä enemmän kuin yksinäisyydestä. Sitä paitsi Vadelma keittää hyvää teetä”, perhonen sanoi ja tökki jäniksen mekonhelmaa.
”Miksi sinulla sitten on oma maja aivan yksin?” ihmetteli Haituva.
”En minä aina ole yksinäinen!” Puikula kohautti olkiaan.
”Asuuko täällä muitakin?” kysyi Ulpukka. ”Jokaiselle on valittava kukkanen.”
”Juu, asuu tietysti! Minä tiedän, mistä kukin pitää”, sanoi Puikula.
Perhonen kurotti korin reunalle punnitsemaan vaihtoehtoja, ja valitsi kukkasen kullekin ystävistään.
”Minne saavumme?” kysyi jänis, jota Puikula oli kutsunut Vadelmaksi.
”Pienelle pyöreälle puutarhalle”, sanoi Ulpukka. ”Seuratkaa vain tietä, joka jatkuu sillalta.”
”Saavuthan sinäkin teekutsuille?” Haituva kysyi Puikulalta.
Perhonen harkitsi hetken. ”Mikä ettei, jos vain saan kahvia”, se sanoi topakasti ja keinahteli puolelta toiselle.
Keinahtelu oli vakuuttavaa, ja Haituva lupasi keittää Puikulalle oman pikkuruisen kupin kahvia.
── ⊹ ──
Luku 4 ⊹ Teekutsujen torstai
Kello lähestyi kahta ja Pieni pyöreä puutarha valmistautui kutsuihin. Mukeja kuljetettiin pihapöydälle ja vettä keitettiin pannuissa ja kattiloissa. Keitettiinpä myös pienenpieni annos pienenpientä kahvia.
Aamukävelyltä yli jääneet kukat olivat pihapöydällä vanhassa maitotonkassa ja niiden ympärillä oli pinoittain mukeja. Puutarhassa oli vain kaksi tuolia, mistä Haituva oli hieman huolissaan, mutta Ulpukka vakuutti, että vieraat löytäisivät kyllä paikan, jossa istua. Kun teelajit ja yksi kahvi oli asetettu kukkasten ja mukien seuraksi, alkoi pensaiden luota kuulua rapinaa. Esiin pinkaisi oranssi pieni perhonen, jolla oli kaulassaan voikukan terälehdistä askarreltu viirimäinen koru.
Perhonen räpytteli siipiään iloisesti ja kiepsahti itsensä ympäri. Puiden lomasta kuului taas rapinaa, ja niin ilmaantui otusten kulkue, jota johti tomaattisammakko Vieno Valpukka.
”Hei vaan!” Vieno Valpukka heilutti kättään.
Saapui sammakoita ja jäniksiä, saapui pörriäisiä ja eräs unelias kotilokin.
”Kataja ja Vahvero uupuvat vielä, mutta emmeköhän voi aloittaa”, sanoi Vadelma, jolla oli pitkien korviensa koristeena puna-apiloita ja päivänkakkaroita.
”Onpa teillä ihana paikka täällä”, ihasteli Kaisla Kanerva kierrellessään puutarhaa hitaasti, kuten sammakoilla oli tapana.
”Hurrrmaava!” huudahti Puikula, joka kipitti parhaillaan mukien luo. ”Saanko juoda kahvini tuosta?” se kysyi ja osoitti varvistellen pöydän pienintä kuppia.
”Tietysti, se on hyvä kahvikuppi”, sanoi Ulpukka. ”Valitkaa muutkin itsellenne muki. Nämä ovat niin ihania. Tuo on hauska, maalasin sen itse”, se sanoi farkkuhaalariin pukeutuneelle jänikselle, joka otti pöydältä venekuvioisen kupin.
”Minä juon yleensä tästä”, Ulpukka sanoi kaataessaan teetä keltaiseen pallomukiin. ”Mutta pidän myös tuosta vihreästä. Riippuu päivästä. Tänään on auringonkeltainen mieli.”
Pörriäiset kiipesivät tuoleille astioita katsomaan. Hattupörriäinen valitsi itselleen metsämansikkamukin, ja sukkapörriäinen ihastui raitakuvioon. Unelias kotilo valitsi pitkän harkinnan jälkeen sinisen kupin, jonka kahva rullautui koukeroksi. Vadelma ei osannut päättää suosikkiaan ja päätyi Ulpukan rohkaisemana ottamaan kahvia violettiin kukkamukiin ja teetä punaiseen kuppiin, jota koristi vaalea reunus.
”Voi istua minne vain”, Ulpukka sanoi puutarhassa parveileville olennoille. ”Meillä ei ole oikein istumiseen tarkoitettuja paikkoja, mutta kai mikä vain voi olla istumapaikka.”
”Tammitalolla saattaa olla jokunen ylimääräinen tuoli. Voin tuoda niitä joskus tänne”, Vadelma sanoi ja istui nurmelle.
”Minä voin rakentaa tänne keinun”, Vieno Valpukka tuumi hopeapajua tiiraillen. ”Tuohon puunoksaan voisi ripustaa ainakin yhden.”
”Oi, saanko osallistua?” haalarijänis innostui. ”Tahtoisin oppia työstämään puuta. Voisin tehdä vaikka veneen!”
”Osallistu vain, Pähkinä hyvä, mutta veneestä en lupaa mitään. En ole tehnyt mitään niin suurta, sillä väkerrän mieluusti kaikkea somaa”, Vieno Valpukka sanoi ja antoi puisen kaulakorunsa Pähkinän tutkailtavaksi.
Keskustelut mukeista, tuoleista ja keinuista sulautuivat iloiseen pulinaan, mutta Haituva nökötti yksin ja puristi saniaismukia käsissään. Puutarha kuhisi ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa.
Haituva oli jo aivan pyörällä päästään, kun Ulpukka tökkäsi sitä olalle.
”Mikä on?” Ulpukka kysyi.
Haituva ei tiennyt, mitä sanoa. Huoli oli kai paistanut sen pienen vihreän pään ulkopuolellekin. Ötökkä päätti sanoa ääneen ne asiat, joita sen mielessä oikeasti oli.
”Olen hieman hämilläni. En tiedä, kuulunko tänne sittenkään. En osaa jutella.”
”Eihän sinun tarvitse osata! Voit juoda teetä ja oleilla”, lohdutti Ulpukka. Se katseli pyöreää puutarhaa ja sen kuhinaa. ”Onhan tämä aika uutta. Ei ole mikään ihme, jos on hieman outoa.”
”Minusta on välillä mukavaa vain ajatella”, Kaisla Kanerva sanoi ja astui lähemmäs. ”Tehdä huomioita ja kuvitella. Se on aiva yhtä tärkeää kuin muukin.”
”Niinkö?” Haituva piristyi. ”Kuvittelen niin paljon, voi, niin paljon…” Se pyöritteli pientä hopealehteä ilmassa ja pyöri sen mukana. ” Olen keksinyt niin monia seikkailuja, etten edes muista kaikkia. Niitä on jännittävä ajatella. Olen kuvitellut teekutsuja, siis en juuri näitä, tai ehkä näitä… Kuvittelin aina, että kun vihdoin saan ystäviä, osaan puhua kaikille ja viihdyttää vieraita. Ja tiedättekö! Tahtoisin tietää, minne pajunlehdet päätyvät purolta.”
Haituva hiljeni ja painoi päänsä.
”Ensin en sanonut sanaakaan ja nyt puhuin hirveän monta sanaa, vaikka olisi pitänyt lopettaa. Olen niin pahoillani, ei tämän näin kuulunut mennä.”
”Haituva, senkin höpsö!” sanoi Ulpukka. ”Minulla on aina mukavaa sinun seurassasi. Olet vallan erikoinen ötökkä.”
”Ei tarvitse olla vain yhdellä tavalla”, Vadelma sanoi viisaasti. ”Ratamo oleilee tuossa aivan rauhassa rullalla ja Puikulalla on enemmän kysymyksiä kuin Tammitarhassa on tammenterhoja.”
”Molemmat ovat aivan yhtä miellyttäviä teevieraita”, täydensi Ulpukka.
”Totta tuo kai on”, Haituva ymmärsi ja pohti hetken hiljaa.
Sitten se muisti ajatuksen, jota oli yrittänyt pitää mielensä pinnalla.
”Kuulkaa”, ötökkä sanoi epävarmasti. ”Onko tällä laaksolla nimitystä? Sellaista, jota voisi käyttää, kun sanoo, että nyt on tämän laakson väki koolla.”
”Ei oikeastaan”, vastasi Kaisla Kanerva.
”Voisi tosin olla”, sanoi Vadelma. ”Kataja on matkustanut paljon erinimisiin paikkoihin. Sillä voisi olla jokin ehdotus. Itse en osaa sanoa, mikä sopisi koko tienoolle.”
”Missähän he oikein viipyvät?” Kaisla Kanerva ihmetteli ja pälyili metsän reunaan.
Ei aikaakaan, kun fasaanin korkea hahmo ilmestyi metsästä ja lähestyi teepannumajaa heiniä väistellen. Perässä kulkeva oli pitkä olento sekin. Hahmo erottui metsästä violetinvärisellä takillaan ja oransseilla saappaillaan, joiden väri oli niin kirkas, että ne loistivat kuin lamppu. Tuntosarvet olivat tupsuiset ja otus kantoi kädessään pientä esinettä.
”Ehdimmekö vielä kutsuille?” fasaani kysyi.
”Ehditte hyvinkin”, sanoi Ulpukka.
”Niin, mutta Kataja!” huusi pieni Puikula. ”Turha kysellä mistä jäit paitsi, kun et ollut jo aluksi paikalla!”
”Enpä sitten kysele”, sanoi Kataja ja virnisti. ”Vahvero jäi askartelemaan, eikä olisi millään malttanut lähteä.”
”Vähän vain”, Vahvero puolustautui ja rapsutti hapsusarveaan.
”Tuota se jäi väkertämään”, Kataja sanoi ja osoitti pöydän reunalle, jolle Vahvero oli laskenut jotain kädestään.
”Oi, kaarnalaiva!” Haituva hihkaisi. ”Katso Ulpukka! Niin hieno, siinä on kukkiakin. Onko tuo meille?”
”On on. Sen voi laskea puroon tai pitää koristeena”, Vahvero sanoi.
”Kiitos niin paljon. Voimmeko nimetä sen joskus ja lähettää yhdessä seikkailulle? Käyn usein purolla.” Haituva sanoi nopeasti.
”Mieluusti. Vaikka heti teekutsujen jälkeen.”
”Kuulkaa”, sanoi Vadelma. ”Pohdimme juuri nimeä tälle tienoolle.”
”Miten kävi sopimuksen, ettei myöhästyjille kerrota asioita…”, tuhisi vihainen Puikula.
”Sattuuko mielessänne olevan ehdotuksia?” jänis jatkoi häiriintymättä ja katsoi saapuneita.
”En ole nähnyt tarpeeksi paikkoja, jotta osaisin sanoa”, Vahvero tuumi. ”Unohdun aina joenmutkaan, enkä ole tälläkään niityllä ennen käynyt.”
”Metsää ja niittyä tämä aika lailla on”, Kataja sanoi ja naputteli tammenterhohattuaan. ”Kallio reunustaa monttua, mutta kalliotakaan ei ole kaikkialla.” Fasaani mietti tovin ja sanoi sitten: ”Miten olisi Metsänpohja?”
”Metsänpohja?” Haituva nosti katseensa kiinnostuneena.
”Metsänpohja!” sanoi Ulpukka. ”Siinäpä vasta nimi!”
”Sopii minulle!” huusi Vadelma.
”Ja minulle, ja minulle!” huudettiin puutarhassa.
”Siispä kilistämme Metsälle! Pohjalle! Metsänpohjalle!” Vahvero ilmoitti ja nosti violetinkirjavan teekuppinsa ilmaan.
”Kippis ja kilistys, olkoon Metsänpohja laaksomme nimitys!” huudahti Haituva, joka yllättyi oman sanailunsa nerokkuudesta. Se kilautti teekuppinsa Vahveron mukin kylkeen.
”Kippis ja kilistys!” huusivat muutkin.
Kaikkialla kilisi ja kolisi, kun teemukit ja kahvikupit törmäilivät toisiinsa Metsänpohjan Pienessä pyöreässä puutarhassa.
── ⊹ ──
Jaoin
luvut jälkikäteen kahteen erilliseen postaukseen, sillä kokonaisuus
tuntui turhan pitkältä. Linkki aiempiin lukuihin postauksen alalaidassa. Ilmoituksen uusista tarinan osista saa, kun liittyy blogini lukijaksi sivupalkista tai blogisivun alalaidasta.
Tarinasta
Kielometsän tarinoita on satu, jota aloin kirjoittaa ja kuvittaa käsin kesällä 2023. Lopullisesta nimestä ei ole tietoa – se saattaa olla vaikka Teekansan kultainen purjematka. Työnimenä käytän nyt tuota Kielometsän tarinoita.
Olen siirtänyt kirjoituksiani tietokoneelle niin pitkälti, että voin alkaa jakaa niitä osissa tänne. Alkupuolelle olen tehnyt kuvituksia hyvin runsaasti, mutta noin sadan sivun kohdalla huomaan kirjoittamisen vieneen mukanaan, ja koetan yhä keskittyä siihen. Jatkan tarinani valmiiksi ja kuvitan sitten puuttuvat osaset myöhemmin. Blogiini olen ajatellut jakaa joitakin kuvia, ja säästää loput mahdolliseen painettuun kirjaan.
Suurenmoisena innoittajana sadulleni on toiminut armaani Venla Tua Arkko, joka on tutustuttanut minut ötököiden hauskaan maailmaan. Kerrontaan ja kuvittamiseen olen saanut vaikutteita Tove Janssonilta, joka loi Muumilaakson niin lapsille kuin aikuisillekin. Tarinan sydämenä sykkivät vanhempieni maalaispaikka, jonka puron varrella keksin Haituvan, sekä muisto Katajamäen ekoyhteisön menetetystä hirsitalosta. Tuon muiston eloon herättäminen sai minut jatkamaan puroajatukseni kokonaiseksi kirjaksi.
lokakuun 11. päivänä 2024
Kommentit
Lähetä kommentti