Entä jos taiteilijalla ei ole isoja juttuja tulossa?

Pohdin paljon, mitä oikeasti itse haluan ja mitä ajattelen muiden haluavan minusta. Tai siis haluanko vaikka itse ryhtyä taideprojektiin, vai haluanko että muut ajattelevat että mulla on hieno taideprojekti meneillään. Onneksi oma sisäinen ääneni on niin vahva, etten osaa lähteä toteuttamaan sellaista, johon ei ole sisäistä paloa, mutta ajatuksiani eivät nämä mahdollisuudet jätä rauhaan. 

Pitäisikö mun olla äänittämässä ja julkaisemassa musiikkia? Se ei ole prioriteettini eikä oikeastaan sellainen suuri intohimokaan, mitä vaikka kuvataide on. Oli se jossain kohtaa vahvemmin elämässäni pinnalla, mutta musiikki on sellainen uppoutumisen osa-alue, joka vie mennessään niin, että kaikki sumenee ja huomaan vain musiikin. Olen niin visuaalinen ja rakastan värikästä visuaalista elämää, ja musiikki sulkee muut aistit ja vie minut pimeään huoneeseen, jossa on vain minä ja musiikkini. Se ei sovi minulle, ainakaan tuossa muodossa ja nyt. Siispä tuntuu hölmöltä pohtia, että minun pitäisi varmaan nyt olla jossain levyttämässä. 

Toivon, että kappaleeni seuraisivat minua ja luontaisesti päätyisivät maailmalle, mutta tiedän, ettei sekään ole realistista. Täytyy olla valmis tekemään töitä oman taiteensa eteen ja niin edelleen. Mutta tuntuu kauhealta ajatukselta, että musiikki veisi niin mukanaan, että ei jäisi aikaa kuvataiteelle ja muulle luovuudelle. Toisaalta taas jos kuvittelen, että jokin visuaalisen taiteen projekti veisi ajan muulta luovuudelta, ajattelen, että olisin aika omillani. Kunhan se ei vie tilaa hyvinvoinnilta ja haahuilulta.

 

kuvia videopäiväkirjoistani

Hassua jotenkin, miten olen 8-vuotiaana jo tehnyt tämän päätökseni. Toisen luokan keväällä olin vielä Pispan koulussa, ja luokaltani suurin osa haki saman koulun musiikkiluokalle. Olin kuullut, että Tampereen keskustassa Tammelan koulussa on kuvataideluokka, johon voisi myös hakea. Senpä jälkeen en paljoa muuta ajatellutkaan. Oli valittava Pispala ja musiikki tai keskustan koulu ja kuvataide. Valitsin keskustan ja kuvataiteen, ja jätin musiikin elämään taustalle. Siellä se on edelleen enkä koe tarvetta antaa sille enempää tilaa.

Pitääkö taiteilijalla olla aina jokin projekti meneillään tai "siisti juttu" tietyin väliajoin, jotta on uskottava taiteilija? No ei varmaan, mutta nyt valmistumiseni jälkeen olen havahtunut ajatukseen, että jotain pitäisi olla käynnissä tai tulossa tai ainakin tapahtunut hyvin lähimenneisyydessä. Siis ei omasta mielestäni. Kuvitelmissani on sanoma, jonka mukaan muut odottavat minulta hienoja ja ehkä isojakin juttuja ja niitä olisi hyvä tapahtua säännöllisesti. Naurettavaa, on on! En tähän oikeasti usko, mutta välillä saan itseni kiinni ajatusketjusta, joka on viemässä minua johonkin muka ideaaliin suuntaan, joka ei sitten olekaan yhtään sitä, mitä haluan.

En halua tyytyä, mutta en myöskään ylisuorittaa. On vaikea keskittyä työllistymiseen, kun opettelee elämään uupumustaustan, erityispiirteiden ja muun kanssa, mutta haluaisi olla tekemässä jotain jännittävää. Suhtaudun intohimolla Luovuus ja luonnoskirja -opetukseeni, jota rakennan pikku hiljaa ja jolle loin pohjan gradututkimuksellani. Haluankin, että suuri osa työstäni muodostuu kursseista, opettamisesta ja kanssakäymisestä. Siksi on luonnollista, että aloitan harjoittelupaikalla, jossa teen ihmistyötä ja tutustun, millaisessa työympäristössä voisin toimia ja minkälaisten ihmisten kanssa. Silti tuntuu tylsältä ajatukselta keskittyä nyt siihen. En ole edes varma, tuntuuko oikeasti tylsältä vai pelkäänkö, että muut pitävät minua tylsänä tai jopa epäonnistuneena. Että tuolla se taiteilija nyt menee eikä mitään tee. Muut. Ketkä muut? Ketkä muut?

Ristiriitaisinta tässä on, että tärkeimpiä arvojani ovat hitaus, luovuus ja vapaus. Ovatko nämä suorituskeskeiset ajatukset kovin linjassa arvojeni kanssa? Niin. No toisaalta, ehkä nämä ei niin kiinnostavilta tuntuvat asiat ovat sellaisia, joihin joutuu tutustumaan osittain yhteiskunnan raamien ja työelämän vaatimusten vuoksi eikä siksi, että se olisi inspiroivaa, ja siksi mietityttää. Taiteilijan työ ei muodostu itsestään, ja on selvää, että kun haluaa muodostaa oman työnsä, on suuri osa tekemisestä sitä muodostamista. Varsinkin tässä vaiheessa, kun on tovi sitten valmistunut 25-vuotias taiteen maisteri.

En odota taiteilijaystäviltäni säännöllisiä tuottavia projekteja. Kun ajattelen asiaa, en usko, että ystäväni tai muut minulle tärkeät ihmiset odottavat sitä minultakaan. Ketkä sitten odottaisivat? Puolitutut, tuntemattomat ihmiset? Sellaiset, jotka kurkistavat tai kysyvät vuosien jälkeen, mitä minulle kuuluu ja mitä teen. Tuskin edes hekään ja mitä sitten vaikka odottaisivatkin.

Meillä on Venlan kanssa ensi keväänä yhteisnäyttely. En osaa arvioida tuntemuksiani siitä. Jos ajattelen, että ainakin meillä on se näyttely tulossa eli jotain tapahtuu, niin putoanko tämän "isoja juttuja tulossa" -ajattelun suorituskeskeisiin uriin? Toisaalta minulle on taiteilijana merkityksellistä, että jotain tapahtuu. On ihanaa, että pääsen jakamaan taidettani Tampereen keskustassa aivan oikeasti ihmisille enkä vain täällä sosiaalisessa mediassa. Vielä sellaisessa näyttelyssä, jota olemme itse hakeneet ja joka on oikeasti meidän kahden taidetta varten (Galleria Vivi 9.4.2026 - 5.5.2026). Onhan se hienoa. Jännitän näyttelynkin suhteen sitä, saapuuko ihmisiä ja pysähtyvätkö he taiteeni luo, mutta todennäköisyys läsnäoloon kasvaa, kun ollaan oikeasti paikan päällä. 

 

Rautatieaseman kuivakukkainstallaatio (tai sen nimi). Kohtasin kyseisen teoksen taiteilijan pyörätiellä, kun häneltä putosi kuivakukkarasia maahan. Jaoimme kokemuksia taiteen kuljettamisesta polkupyörällä, ja sitten jatkoimme matkaa.

 

Milavidan oopperapukunäyttely 09/2025

 

Ateneumin Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttely 10/2025

Sosiaalisen median ruuhkautumisen ja aikuiseksi kasvamisen myötä en enää löydä samanlaista yhteyttä yhteisöön kuin ennen, ja tunnen kaipuuta taiteelliseen kanssakäymiseen. Oli aivan eri asia jakaa elämäänsä kymmenen vuotta sitten, kun vain harva tuotti sisältöä. Siihen yhteisötyyppiin tottuneena tuntuu omituiselta, kun julkaisujani vastaanottamassa on vaihe vaiheelta hiljenevä yleisö. Ehkä en ole enää mielenkiintoinen tai ehkä niin moni jakaa elämäänsä, ettei kaikille riitä yleisöä tai ehkä en enää kuulu tänne tai ehkä olen todellisuudessa vain huomionhakuinen luuseri tai sitten en. En usko että olen. Mutta huomaan, että somen olemassaolo saa päähäni ajatuksia, joita ei muuten olisi. Kai tällä somen muutoksella on sama vaikutus kuin sillä, jos pikkupaikkakunnan paras ja ainoa pianisti menee Sibelius-lukioon ja yhtäkkiä onkin yksi sadoista pimputtelijoista. Kuka siinä sitten esiintyy koulun joulujuhlassa ja niin edelleen. 

Tiedostan, että sisällöntuottajan ja yleisön välinen suhde on hieman hämmentävä, enkä usko siihen, että somevaikuttajan ja seuraajien välillä vallitsisi ystävyys tai ehkä aito yhteisöllisyyskään. On itsekeskeistä ajatella, että yleisöni olisi koskaan ollut ystäväpiirini, sillä mitä ystävyyttä on se, että vain toinen osapuoli jakaa ryöpyten elämäänsä eikä edes täysin tiedä, kuka sitä vastaanottaa, kunhan saa kehuja ja kannustusta. Sitä paitsi tuolloin aikanaan ajattelin aina kuitenkin olevani pieni tekijä, enkä edes ymmärtänyt, millainen yhteisönkaltainen kanavieni ympärillä pyöri. Silloinkin arvostin eniten yhteyttä ihmisiin: YouTube-tapahtumia, joissa kohtasi tekijöitä, seuraajia, tapahtumantuottajia, keitä vain.  En siis usko, että somekanavieni vilkastuminen oikeasti korjaisi mitään tai tekisi olon, että olen onnistunut ihmisenä, yhteisönluojana tai taiteilijana. Kuluneen vuodenkin merkittävimmät taiteelliset hetkeni olen kokenut kasvotusten tapahtuneissa kohtaamisissa ja taiteilijaystävyyksissä.

taiteilijaystäväni Antti Oskari August Laurosen näyttely Pispalan Hirvitalolla 05/2025

*

Tämä oli tällainen asiasta toiseen ja lopulta takaisin -postaus. Kaikessa rehellisyydessä haluan todeta, että en oikeasti lähde mihinkään, jos sisäinen palo puuttuu. Ei siis huolta Sanni Kelokaski tai kukaan muukaan! Joskus on juttuja ja joskus ei. Taiteilija on taiteilija enivei.

Polveilevin terveisin,

Sanni isoja-tai-ei-niin-isoja-juttuja-tulossa Kelokaski

Vanhempi julkaisu