Kielometsän tarinoita | Ensimmäinen luku

| Luku 1 ⊹ Puroajatus |

Kielometsän puro kuljetti pajupuunlehteä kuin pientä kanoottia. Kanootti lipui kallion viertä ja hohti hopeana, kuljetti mukanaan kesäkuun alkua. /

Haituvasta oli hauskaa laskea lehtiä matkaan. Puissa lehdet joko nukkuvat tai tanssivat, ja maahan pudotessaan niistä voi tulla apeita. Siksi Haituva viihdytti niitä jokiseikkailuilla. 

Lehti katosi mutkan taa ja Haituva heilutteli pikkuruisia ötökkäjalkojaan virran yllä. Sen hieno vihreä kuori muistutti pajukanootin hopeista pintaa. Muistutti se myös puuhelmeä, joka oli maalattu herneenvihreällä. Ei Haituva ollut pyöreä kuin puuhelmi, mutta vihreä ja kimmeltävä se oli.

*

Varhain, kun aamukaste oli vasta alkanut kiertää unista laaksoa, Haituva oli istunut pajupuun juurella. Siitä tuntui, että oli päästävä jonnekin, jossa ajatella. Se nappasi mukaansa pudonneen hopealehden ja jätti toisen puutarhapöydälle merkiksi, että on seikkailulla, mutta palaa pian.

Vihreä kuoriainen tallusti halki kukkakedon, niityn ja heinikon. Halki metsän, jonka olisi voinut ajatella synkkenevän, sillä syvemmällä metsässä oli niitynreunamaa tiheämpää. Kielometsä hohti kuitenkin aamukasteessa ja pian Haituva jo heilutteli jalkojaan kesäaamussa.

Ötökkä laski toisen jaloistaan puroon ja hihkaisi – vesi oli kirpaisevaa! Viileys helpotti mieltä, ja Haituva keskittyi pohtimaan. Se mietti puroa, sen hehkuvan sammaleisia kiviä ja kaikkea kodikasta, mikä sitä odotti puutarhassa. Miksi sitten mielessä oli apeaa? Haituvalla oli hauskaa seikkailuillaan, mutta se ei voinut olla huomaamatta, että jotain puuttui.

Ötökkä tiesi hyvin vähän. Se tiesi vain tutut metsäpolut, jotka veivät joelle. Tunsi se myös puutarhansa tuoksun ja solisevan joenjuoksun. Se pinnisteli muistaakseen muuta ja katseli kapeaa puronmutkaa, johon pajunlehti oli kadonnut. Ötökän katse kohtasi virran alla loikoilevan kiven.

”Tuolla olen seissyt, varmasti olen”, se mutisi ja nousi jaloilleen. ”Miten on mahdollista? Se on aivan upoksissa. Vaan ei ollut silloin.”

Haituva tallusti ihmettelemään uponnutta kiveä.

”Tuossa minä seisoin. Ja tuossa…” Haituva katseli pohjaa ihmeissään. Kivet killuivat syvällä alkukesän virtauksessa ja muistuttivat jostain, toivat mieleen oranssin häivähdyksen.

”Tuossa ui silloin perhonen – mahdottoman pikkuruinen perhonen. Tuossa ui Puikula!”

Niin Haituva alkoi muistaa. Oranssi otus oli kirmaillut virran mukana ja ottanut pohjakivistä vauhtia. Se oli kertonut lammesta, jonka pinnalla kasvoi lumpeita ja ympärillä asui olentoja. Haituva oli innostunut hurjasti ja suunnitellut heti lampiseikkailua, mutta jotenkin – niin kuin välillä kovassa tohinassa – ajatus oli unohtunut. Kun elo ja syys olivat vaipuneet horrokseen, oli ajatus hautautunut samaan lumeen, joka jo painoi pihapajun oksia.

*

Haituva muisteli nyt lampea. Se pohti apeuttaan ja sitä, kuinka kaipasi hiljaisuuden ympärille pulinaa ja karkeloita. Sitten sen pieni ötökkäpää ymmärsi yhdessä hetkessä kaiken niin kuin vain pieni pää saattoi ymmärtää.

”Oi! Oi oi oi!”, se huusi ja kirmasi polulle.

*

Pieni pyöreä puutarha oli jo aivan lähellä. Haituva säteili, juoksi halki tulppaani-istutusten ja hypähti yhdelle ainoalle portaalle, joka oli koottu kivistä oven eteen. Siitä tuntui, kun sen rinnassa olisi ollut lämmin, sädehtivä ja keltainen kukkanen tai pienenpieni aurinko.

Haituva avasi oven ja loikkasi yli kynnyksen.

”Ulpukka!” se henkäisi, mutta vastauksen siihen lausui vain pyöreän kotimajan hiljaisuus.

 

 

Tarinasta

Kielometsän tarinoita on satu, jota aloin kirjoittaa ja kuvittaa käsin kesällä 2023. Lopullisesta nimestä ei ole tietoa – se saattaa olla vaikka Teekansan kultainen purjematka. Työnimenä käytän nyt tuota Kielometsän tarinoita.  

Olen siirtänyt kirjoituksiani tietokoneelle niin pitkälti, että voin alkaa jakaa niitä osissa tänne. Alkupuolelle olen tehnyt kuvituksia hyvin runsaasti, mutta noin sadan sivun kohdalla huomaan kirjoittamisen vieneen mukanaan, ja koetan yhä keskittyä siihen. Jatkan tarinani valmiiksi ja kuvitan sitten puuttuvat osaset myöhemmin. Blogiini olen ajatellut jakaa joitakin kuvia, ja säästää loput mahdolliseen painettuun kirjaan. 

Suurenmoisena innoittajana sadulleni on toiminut armaani Venla Tua Arkko, joka on tutustuttanut minut ötököiden hauskaan maailmaan. Kerrontaan ja kuvittamiseen olen saanut vaikutteita Tove Janssonilta, joka loi Muumilaakson niin lapsille kuin aikuisillekin. Tarinan sydämenä sykkivät vanhempieni maalaispaikka, jonka puron varrella keksin Haituvan, sekä muisto Katajamäen ekoyhteisön menetetystä hirsitalosta. Tuon muiston eloon herättäminen sai minut jatkamaan puroajatukseni kokonaiseksi kirjaksi.

lokakuun 11. päivänä 2024

omakuva | kesäkuu 2023

Vanhempi julkaisu