Sally Rooney – nykypäivän Jane Austen?

Sally Rooney on nykypäivän Jane Austen. Tiedä vielä, onko väitteeni loukkaus vai kehu ja kenelle. Tiedä sitäkin, miten päädyn käsittelemään tässä postauksessa lopulta Twilight-sarjan Uusikuun nerokkuutta masennuksen kuvaajana.

|

Rooney & Austen tavallisen elämän kuvaajina |

Perehdyin alkukesästä elämäni ensimmäistä kertaa Jane Austeniin. Luin silloin Emman. Nyt olen tutustunut Sally Rooneyn tuotantoon kahden kirjan verran (enempään en kykene), ja ajatukseni alkoivat juosta ja muodostaa yhteyksiä näiden kahden kirjailijan välille. 

Aloitin Rooney-taipaleeni lukemalla Keskusteluja ystävien kesken, sillä se löytyi kirjaston hyllystä ensin. Kansi on keltainen, mikä on kivaa, mutta kuvan yleisolemus on jähmeä ja etäinen. Samankaltainen tunne jäi kirjasta kokonaisuutena. Ei kovin ihmeellinen. Ihan kiva lukea, mutten millään lailla kutsuisi nerokkaaksi, syvälliseksi tai pohtivaksi. Päätin, että seuraavaksi luen Normaaleja ihmisiä, mutta jo Keskusteluja ystävien kesken -kirjaa lukiessa tuntui, että hyvä tavaton nämä ihmiset ovat niin tavallisia ja latteita, että kirjan nimi voisi olla Tavallisia ihmisiä. Seksikeskeisyys yllätti ja hämmensi. Siitä en pitänyt. Tarina jäi  kuitenkin elämään mieleeni ja huomaan jälkikäteen, että löydän kirjasta enemmän syvyyytä. Hahmot tuntuvatkin eläviltä ja pohdin kirjan tapahtumia monissa hetkissä. Kai sytyin kirjalle hitaasti. Tai sitten hourailen jälkikäteen.

tuunasin normaaleja ihmisiä -pokkarin selästä mieluisen

Siirryin Normaaleihin ihmisiin, jonka lukemista taltioin viimeisimpään lukuvlogiini (YouTube: Sanni Kelokaski). Vlogissa avaan myös muita ajatuksiani Sally Rooneysta. Jos ei ole sitä vielä nähnyt, voi siihen siirtyä vaikka tämän postauksen lukemisen jälkeen. :-) Muistutan lopuksi!

Näin kirjoitin Normaaleja ihmisiä -kirjan taakse sen luettuani:

10.07.2024

Pidin tästä jopa vähemmän kuin Keskusteluja ystävien kesken -kirjasta, vaikka se oli yksinkertaisempi ja aivan liian seksikeskeinen. Sentään hahmot olivat boheemimpia ja kiinnostavampia ainakin ajatuksen tasolla. Teennäisiä, kyllä, ja Frances ja Nick aika tyhjäntuntuisia ihmisiä, mutta Bobbi ja Melissa tunnettiin ja se loi tiettyä ilmapiiriä ja jännitettä. Odotin, että kun Normaaleissa ihmisissä keskitytään neljän sijaan kahteen hahmoon, heihin pääsisi tutustumaan paremmin, mutta ei heissä ollut mihin tutustua.

Kirjoitustyyli ei tunnu oivaltavalta, ei nerokkaalta, ei aistilliselta eikä varsinkaan kauniilta. Sävytön, monotoninen, kaikkea muuta kuin nautittava tai kiinnostava vire. En tahdo lukea tällaista tekstiä tällaisista ihmisistä. Jos tästä jäisi edes jotain käteen. Jokin uusi näkökulma, mitä vain, niin ymmärtäisin paremmin. Ainut, mitä tässä hetkessä keksin on, että nyt tiedän Sally Rooney -ilmiöstä enemmän. Ja tähän se jää.

Kunnes ajattelin lisää tänään, 28. heinäkuuta:

Vertasin Sally Rooneyn kirjoja mielessäni aiemmin Jane Austeniin. Nyt olen taas lukenut Austenia ja palasin ajatukseni äärelle.

Voi olla, että Rooney vaatii aikaa ja vertailukohtia, jotta parempi kokonaisuus muodostuu päässäni. Ero Jane Austeniin on kuitenkin aiemmin kirjoittamassani. Austenin (toisin kuin Rooneyn) kirjoitustyyliä kuvailisin juurikin oivaltavaksi, nerokkaaksi, aistilliseksi ja ajoittain kauniiksi mutta sitäkin enemmän nautittavaksi ja kiinnostavaksi. Toisaalta mieltymykseni Austenin tuotantoon on vaatinut aikaa, ja tätä kirjoittaessani olen lukenut Emman sekä hieman yli puolet Ylpeyttä & ennakkoluulosta, joista molemmissa eri asiat nousevat suosikeiksini. Emman etuja ovat sen nokkeluus ja hykerryttävyys sekä päähenkilön huvittava älyttömyys. Huvittavuudeltaan hieman tasaisemmassa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa viehättää tähän mennessä kirjan soljuvuus ja elävä kerronta rakenteineen, joka on Emmaa kehittyneempää. 

Äsken selailin Järki ja & tunteet -kirjaa, jota en ole vielä lukenut, ja siinäkin on ilmeisesti Marianne-niminen hahmo kuten Normaaleissa ihmisissä. Tämän yhtäläisyyden huomatessani keksinkin kirjoittaa vertailuni Austenista ja Rooneysta ylös.

Näen Jane Austenin ja Sally Rooneyn välillä useita yhtäläisytyksiä, kuten tavan kuvata tavallista elämää sellaisten hahmojen näkökulmasta, jotka eivät ole sankarillisia tai muutenkaan kovin erityisiä. Luokkaerojenkin kuvaus yhdistää sekä se, miten keskustelut ja muu viestiminen (Austenilla kirjeet, Rooneylla sähköpostit ja tekstiviestit) sekä – joissain tapauksissa jopa enemmän – viestimättä jättäminen kuljettavat tarinaa. Molempien tarinoissa on naisia, joilla on sanottavaa! Teoksissa on myös tarkkaa ihmisten ja eleiden kuvausta sekä sosiaalisten rakenteiden kritisoimista.

Yhdistää kirjoja sekin, että moni ylistää niitä, mutta toisaalta moni pitää niitä auttamattoman tylsinä. Tuntuu, että vain tietylle taajuudelle virittyneenä voi nähdä näiden kirjojen hienouden, ja itse olen tässä hetkessä lähempänä Jane Austenin taajuutta. Se tarjoaa optimismia ja hauskoja sanoja Rooneyn nykytaiteelle ominaisen rujon latteuden ja surkeuden sijaan. 

Luultavasti tämä kertoo minusta ihmisenä ja lukijana. En taivu melankolian harmauteen, johon vaivutaan suljettujen sälekaihtimien takana. Avaan aamuisin verhot ja luen kutkuttavia kirjoja muumien elämänfilosofiasta tai Peppi Pitkätossun metkuista. Nautin monisanaisista, avoimista ja aidoista keskusteluista! Siksi suosikkejani ovatkin Emman lisäksi Feeniksin kilta (J. K. Rowling), Taikatalvi (Tove Jansson) ja lapsuudessani ihastuttanut Peppi Pitkätossu (Astrid Lindgren), jonka olemus kulkee yhä mukanani, vaikken ole lukenut sitä aikoihin kokonaan (yritin lukea, mutta antikvariaattilöydöstäni puuttui sivuja, ja lukeminen jäi kesken!!). 

Tässä kohtaa voisin pysähtyä miettimään, mikä minua sitten viehättää Stephenie Meyerin Uusikuussa (joka on kaikkea muuta kuin hilpeä), ja pysähdynkin. Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi kiinnostua masentavien aiheiden kuvauksesta – voinpa hyvinkin – mutta se on tehtävä taidokkaasti. Eiväthän Feeniksin kilta ja Taikatalvikaan suoranaisesti mitään ihanan maailman riemusoittoa ole, vaikkakin niitä kantaa toivo. 

Sivuhuomiona, joka niputtaa eri hetkissä tekemiäni oivalluksia: olen oppinut, että pidän usein teoksesta, jota pidetään yleisesti kirjailijan "tylsimpänä". Näitä ovat vaikka juuri Harry Pottereiden Feeniksin kilta, Emma verrattaessa Ylpeyteen ja Ennakkoluuloon sekä Keskusteluja ystävien kesken verrattaessa Normaaleja ihmisiä -kirjan menestykseen ja suosioon. Jopa Sormuksen ritarit -kirjassa (J. R. R. Tolkien) lähes ainoa kohta, josta todella pidin, oli se hyppelevä Bombadil-mies, jolla ei ollut mitään virkaa. Selvisi, että juuri sitä suurin osa lukijoista suorastaan vihaa, ja elokuvaa katsoessani ymmärsin, että eipä herraa näy valkokankaallakaan. 

viihdytin itseäni kuvittamalla kirjaa sieltä täältä :-)

Luovutin Taru sormusten herrasta -sarjan kanssa, enkä päässyt kovinkaan paljon yli puolivälin ensimmäisessä kirjassa, vaikka siihenkin mennessä käyty matka tuntui kestäneen ikuisuuden. Kirja vastasi ennakko-oletuksiani, joiden toivoin rikkoutuvan: paksu historiankirjantuntuinen teos täynnä ihmeellisiä vanhoja sanoja ja nimiä, jotka tipahtelevat mielestä. Siitä ei siis sen enempää. 

Stephenie Meyer masennuksen kuvaajana

Yksi sarjansa tylsimpänä pidetyistä kirjoista on nyt tarkasteluuni pääsevä Uusikuu, joka on ikuinen suosikkini. Lukukokemuksena se on erikoinen. Jotkut asiat ovat niin huonoja, että lukiessa naurattaa. Olen kuitenkin opetellut ymmärtämään, että jos pidän kirjan tunnelmasta tai vaikka ihmissuhteiden kuvauksesta todella paljon, ei jokin kömpelyys tai muu vika voi kumota kaikkea hyvää.  

Uusikuun alku Edwardeineen ja Bellan "en ole niin kuin muut tytöt" -korostuksineen on miltei yhtä kamalaa luettavaa kuin sarjan ensimmäisen osa, Houkutus, josta en pidä lainkaan. Mutta! Uusikuu on omintakeisen tunnelmansa lisäksi mielestäni esimerkiksi valtavan hyvä kuvaus masennuksesta. Sally Rooneykin käsittelee mielenterveysongelmia, mutta sellaisella tavalla, joka tuntuu lattealta eikä tuo tietooni mitään uutta tai mieleeni ajateltavaa.

Uusikuussa masennuksen vaiheet ja eri tasot kuvataan tavalla, jollaista en ole muualta lukenut. Ihailen esimerkiksi kohtaa, jossa kuukaudet kuluvat ja Bella lopulta havahtuu. Sen sijaan, että Meyer olisi kirjoittanut vetäytyneen masentuneen nuoren, jonka elämä lipuu silminnähden ohi, hän kirjoitti Bellan, joka pärjää ja näyttää ulospäin siltä, että kaikki on hyvin. Hän hoitaa koulun ja työt, hymyilee ja tekee ruokaa. Bellan isä ravistelee tyttärensä hereille ja ilmoittaa ettei jaksa enää katsoa, kun tämä on ollut tyhjä kuori monta kuukautta. Ja niin. Pohjimmiltaan Bella (joka luuli esittäneensä onnistuneesti pärjäävää) on vetäytynyt ja masentunut nuori (tai kuori), jonka elämä on lipumassa ohi. Välillä hän elää täysin sumussa eikä mikään tunnu miltään. Välillä hän ikävöi siltä, miltä joskus tuntui. Tarinan edetessä Bella huomaa, miltä adrenaliini tuntuu ja lähtee tavoittelemaan sitä pakonomaisesti. Masennuksen eri tasot tuodaan esiin nyanssein, kuten ihmissuhde Jacobiinkin, jonka kuvauksesta myös pidän todella. En välttämättä kaikesta, mitä tapahtuu, mutta siitä miten asiat on tuotu esiin ja miltä niiden lukeminen tuntuu. Sally Rooneyn kansainvälisesti hehkutettu ihmissuhdekuvaus jää omalta osaltani pintapuoliseksi ja yksitoikkoiseksi, ja kuvaukset mielenterveydestä tuntuvat stereotyyppisiltä toteamuksilta todellisen tutkiskelun sijaan.

  joulukuita Stephenie Meyerin Uusikuussa, Sally Rooneyn Normaaleissa ihmisissä ja Jane Austenin Emmassa

On erikoista, miten paljon löydän hyvää Twilight-sarjan kirjasta, jota pidetään jotakuinkin "alempiluokkaisena" kirjana kuin Sally Rooneyn teoksia. Vai onko tämä arvojärjestys vain omaa tulkintaani, jonka olen poiminut näiden kirjojen diskurssista ja sen ympärillä leijailevista asenteista? 

Joka tapauksessa. Luulin itsekin vuosien ajan, että Twilight-kirjat ovat suoranaisesti huonoja ja että pidin niistä 12-vuotiaana vain, koska elokuvissa on edes jokin tunnelma visuaalisuuksineen ja musiikkeineen. Luin kirjat uudelleen tämä vuoden keväällä, ja kuinka ollakkaan! Selvisi, että Uusikuu on mestariteos.

*

Linkki viimeisimpään lukuvlogiini!

Uudempi julkaisu

Vanhempi julkaisu