Siilinkari & Pyynikki
Valokuvia Siilinkarilta ja Pyynikiltä
10. & 11. tammikuuta 2024
Kävimme keskiviikkona Pyynikin metsässä ja seuraavana päivänä Näsijärven jäällä. Tässä julkaisussa on kuvia ja tunnelmia molemmilta retkiltä. Aurinkoinen jääkävely majakalle, korkeita puita harjulla, kultakehyksiä ja kattokruunuja taidemuseossa sekä violetinpunainen auringonlasku!
Olisi johdonmukaista koota postaus aikajärjestyksessä, eli Pyynikki ensin, mutta tykkään Siilinkari-kuvista niin paljon, että aloitan niillä.
Siilinkarilla
11. tammikuuta 2024
Olen käynyt Siilinkarilla viimeksi kevättalvella 2017 ja Venla ei ollut käynyt siellä koskaan. Olen odottanut sopivaa aurinkopäivää jääkävelylle, ja nyt se koitti! Vaikka tuulikin niin että silmiin sattui.
Siilinkari 11. tammikuuta 2024
Tuuuleeee!
Iloinen ja jäässä! Omasta mielestäni pukeuduin niin lämpimästi kuin ikinä, ja olikin yleisesti ihan lämmin, mutta hartiat kärsivät kylmyydestä pahasti. :-( En vain ymmärrä, miten tuon asun läpi puhalsi viima, tai mistä koloista se pääsi niskaani.
Pakkasimme omat kaakaot ja kuksat mukaan. Siilinkarilla on myös pikkuinen kahvio, josta saa kaakaota. Kannattaa muistaa, että siellä käy vain käteinen!
Tyytyväisenä kaakaolla. :-)
Venla tutkimassa Siilinkarin pikku majakkaa.
Vihertävänkultaisia oksia auringonlaskun aikaan.
Pyynikillä & Emil Aaltosen museossa
edellinen päivä, 10. tammikuuta 2024
Mulla on monia lempipaikkoja, jotka liittyvät vuodenaikoihin. Tällaisina talvikeleinä haluan Pyynikille laskemaan mäkeä ja tuijottelemaan puita.
Yleensä haluan mennä ainakin syntymäpäivänäni, 29. joulukuuta, mutta olin silloin kipeänä eikä siksi päästy. Ajatuksena oli silloin mennä munkkikahveille, mutta nyt riitti ihan vain seikkailu. Sitä paitsi tärkeintä on laskea mäkeä!
Oli plussakeli tai jotain sinne päin. Tuulista, kosteaa ja harmaata. Kaikki tuntui aluksi hankalalta ja viimaiselta, mutta lopulta löysimme tiemme museoon ja viimeistään siinä kohtaa helpotti.
Hankimme Venlan kanssa museokortit vuoden vaihteessa! Rakastan käydä museoissa, mutta välillä on kauhea kynnys mennä ja maksaa sisäänpääsystä, jos ei nautikaan koko rahan edestä. Nyt siis oli hyvä ostaa museokortit, kun asumme takaisin Etelä-Suomessa ja lähellä kaikenmoisia museoita.
Tutustuimme Emil Aaltosen museoon ohimennen viime kesänä, kun oli museoiden yö. Silloin kuljimme sinne museobussilla ja kuuntelimme hilpeän tamperelaista selostusta ikkunoiden takana vilisevistä paikoista. Bussi vei Pyynikille, jossa kuuntelimme harmonialaulu- ja soitinyhtyeen livemusiikkia kultaisilta vuosikymmeniltä. Museosali oli täynnä ihmisiä, joten näimme vain hippusia tilasta. En ollut ennen käynyt Pyynikinlinnan museossa, ja mieleeni jäi, että tuolla pitäisi käydä uudelleen.
Nyt ulkoillessamme muistin tuon, ja päätimme tutkia hetken metsiä ja sitten poiketa museoon. Meillä oli kaiken maailman ulkoiluvermeet yllä, joten sisällä piti köpötellä villasukissa ja toppahousuissa.
Ikkunoista näkyvät mäntymaisemat ovat osa näyttelykokemusta. Seurasimme auringonlaskun etenemistä korkeista ikkunoista kattokruunujen alla.
Lopulta auringonlasku muuttui niin hienoksi, että emme ehtineet yläkerran varsinaiseen näyttelyyn vaan kipitimme toppavaatteidemme luo. Museovirkailija ihmetteli ja nauroi meille, kun totesin, että auringonlasku on liian hieno niin on nyt mentävä, mutta ensi kerralla sitten. Aivan, onneksi teillä on museokortit, sanoi hän vielä. No niinpä!
Löysimme kivan kävelyreitin Pyynikin rannasta keskustaan. Olen melko varma, että olen kävellyt sitä joskus ennenkin, mutta paikka tuntui uudelta.
Kaikki oli hienon sinipunaviolettia, ja pallomaiset katuvalot valaisivat lunta kuin ilmassa kelluvat auringonlaskut. Niiden valo oli ihmeellisen samanlaista kuin auringon: oransseja palloja, jotka värjäsivät siniseen lumeen vaaleanpunaisena hehkuvaa valoa. En ottanut katuvaloista kuvia, mutta löysin puhelimesta vielä muutaman rannasta.
Siinä oli kaksi retkeä! Hartioihin sattuu, kun Siilinkari-kävelyllä kylmä viima viimaili. Aluksi en ollut tottua tuuleen ja meinasimme kääntyä takaisin, mutta jäällä sitten jostain syystä helpotti tai ainakin totuin siihen. Tavallaan kannatti ja tavallaan en tiedä, kun on mennyt vuorokausi hartiakivuissa, jotka kylmyys kai aiheutti. Mutta jäällä oli kaunista ja ihanaa, ja voihan olla, että tämä olo on vain joku flunssan salakavala jälkitauti.
Tuntuu aina ihme tasapainottelulta, kun en haluaisi ylireagoida tai rajoittaa tekemisiäni liikaa kaiken maailman olojen takia. Koitan tehdä asioita aistiherkkyyksistä huolimatta, mutta välillä se kostautuu, kun ihan todellisia ne olot ovat eivätkä katoa ajatusten voimalla. Huomasin kuitenkin näillä seikkailuilla, että mulla menee noin puoli tuntia tottua ulkovaatteiden epämukavuuteen ja ulkona olemiseen. Koitan muistaa tämän ensi kerralla, kun tuska iskee. Ja aina voi poiketa taidemuseoon!
Ehdin vihdoin pistäytymään sun blogissa, kiva kun oot täällä! Postauksiin uppoutuu ihan erilailla kuin Instagramin kieputuksessa. Mielettömiä kuvia kanssa, paha edes valita suosikkia postauksesta mutta sykähdytti toi jossa ikkunasta näkyy metsä ja heijastuu takaisin museon kultainen hämy ja kehykset… :)
VastaaPoistaOi, kiitos niin paljon kommentista! <3 Ihana kuulla, että uppoutuu. Tietynlainen kaipuu hitauteen ja keskittyneeseen olemiseen vaikuttikin paljon siihen, että hakeuduin takaisin tähän blogiformaattiin. Kai mulla on tässä vähän sama ajatus, kun siinä kun kuuntelen CD-levyjä, laitan filmikuvia albumiin tai kirjoitan käsin. On kivaa, kun asioille on oma paikkansa ja rauhansa, niin niihin keskittyy ihan omalla tavalla. CD-levyltä kuunneltaessa keskittyy musiikkiin eikä harhaudu puhelimelle, ja blogia kirjoittaessa tai lukiessa keskittyy juuri siihen yhteen maailmaan, eikä tarvitse ymmärtää, väistellä ja hallita vilisevää sosiaalista mediaa samalla.
PoistaKiitos paljon!! :-)