Metsänpohjan myräkkä | Eli tarinani viides luku
| Kielometsän tarinoita |
Kirjoitin tätä lukua eräänä myrskyisenä kesäpäivänä, jona sade hakkasi pikkumökin kattoon ja jolloin puro suorastaan kuohui pitkin metsänpohjan kiviä. Jostain syystä tämä on jäänyt mieleeni yhdeksi omista suosikeistani; Metsänpohjan myräkkä oli kirjoitusprosessini kohta, jossa tarinani lähti kuplien liikkeelle.
*
| Luku 5 ⊹ Metsänpohjan myräkkä |
Oli pimeää ja vilpoista. Tuuli vihelsi yössä pajupillien kuorona. Haituva makoili mukavasti peittonsa alla, kun ulkona jyrähti.
”Ukkonen!” se henkäisi.
Ötökkä kipusi alas pedistään ja syöksyi ikkunalle, ja juuri silloin teepannumajan kattoon rävähtivät ensimmäiset suuret sadepisarat. Ukkosrintama piiritti Pienen pyöreän puutarhan, ja tummat pilvet pudottelivat pisaroita ensin reunoiltaan, kunnes pian näytti, että kokonaiset pilvet hajosivat pirstaleiksi ja suhisivat maahan. Niitä tuli lisää ja ne tiivistyivät tiivistymistään, ja sitten taas jyrähti.
”Pitäisi varmaan olla peloissaan”, mietti Haituva. ”En kyllä jaksaisi pelätä.”
Ötökkä kurkki ikkunasta suhisevaa nurmea, jota ei ollut erottaa pomppivien vesikukkasten alta.
”Nythän luonto juhlii!” se ymmärsi, kun kukkaset tanssivat yhä vain ja kovin iloisina. ”Tämän on oltava enemmän jännittävää kuin pelottavaa. Eikä ukkospäivä voi olla samanlainen kuin jokin toinen päivä.”
Myrsky tekee niin, että maailmasta tulee hetkeksi aivan toinen. Se peittää kuin lumi, joka leijailee valkeana maahan. Lumesta kaikki vaimenee, pehmenee, lipuu varoen horrokseen. Silloin luonto ei edes kuiski. Se on hipihiljaa ja odottaa.
Ukkosellakaan luonto ei kuiski – se tanssii! Se ropisee katoille ja rummuttaa ikkunaan, herättää uinuvat ja päästää nuutuneet nukkumaan. Myrsky ottaa kaiken luokseen ja halaa. Se kuljettaa pienenpienissä puroissaan niitä, jotka jäisivät muuten kiven taa ja ravisuttelee sellaisia, joilla on tapana unohtua seilaamaan.
Ulpukka oli hautautunut peittoonsa niin, että se ei ollut vielä herännyt, vaikka majan kattokin kilisi reunoihin.
”Olen varma, että Ulpukkaa harmittaa aamulla, jos en nyt herätä katsomaan”, Haituva ajatteli. ”Se on ukkosta rakastava ötökkä. Aivan niin, nukkumaan jättäminen tällaisessa tilanteessa olisi suorastaan julmaa.”
Haituva pyrähti tikkaille ja kiipesi parvelle. Se tökki Ulpukkaa useamman kerran ennen kuin tapahtui mitään. Lopulta ötökkä havahtui.
”Aamu… onko aamu?” sopersi Ulpukka aivan unisena. ”Keitä kahvi, herään joskus.”
”Ulpukka ei, herää! On yö ja myrskyää, tule katsomaan!”
Peiton alla tuhisevaa otusta ei tarvinnut suostutella enää. Se könysi parvelta alas ja riensi ikkunaan.
”Oi!” Ulpukka huokaisi ihaillen.
Myräkkä jylisi jo koko laaksossa, ja niin alkoi muukin Metsänpohja havahtua otus kerrallaan.
Puikula kietoutui tiukasti peittoonsa. Sitä pelotti. Salama iski jonnekin kauas, ja sen loiste räväytti jättiläisvoikukan varjon Puikulan perunamaan ylle. Perhonen yritti hakea lohtua perunalastuista, joita se mutusteli maustepurkkimajassaan, mutta se säikähti jopa pussin rapinaa. Puikula oli vajota murheiden maailmaan, kun perunalastutkaan eivät pelastaneet.
”Toivottavasti sade on lämmintä. En tahdo, että uimavedet viilenevät", se huolestui. "Ehkä salamointi lämmittää puron. Sitten metsässä olisi kuumavesiallas, jonne voisin polskutella poreet itse.”
Ajatus poreilevasta purosta kirkasti pienen perhosen mielen. Se rouskutteli perunalastuja ja katseli patjansa reunalta lammelle. Lummelampi tuskin kylmenisi yhden yön myräkästä, mutta Puikula sai uida vain joen matalikossa, jossa jalat yltävät pohjaan. Lammella on niin syvää, että pienimmät ötökät voivat polskia siinä vain pelastusliivien tai uimarenkaan avulla, ja sellainen oli Puikulasta tylsää.
*
Vahverokin heräsi joenmutkassa. Otus kuunteli jylinää, laski välähdyksiä ja päätteli, että salamat iskivät vielä kauas. Ei siis ollut vielä syytä siirtyä turvaan. Vaikka puut estivät pahimman rankkasateen paukkeen, Vahvero huomasi, että sen kaarnamajaan alkoi valua vettä. Se kiipesi kivelle ja alkoi varmistella talonsa hentoista kattoa.
”Vielä joskus rakennan paremman talon”, se ajatteli. ”Jos
tämä jokin on, niin kaarnasta tehty teltta. Mutta kyllähän teltankin pitäisi
sadesää kestää.” Ja hetken pohdittuaan se totesi: ”ihan hyvä tämä on.”
*
Vaikka ukkonen väistyi ja päivä valkeni, rankkasade oli tullut jäädäkseen. Puikula siirtyi Tammitalolle heti, kun uskalsi, ja Vadelma kietoi hytisevän perhosen pyyhkeeseen, jossa oli huppu ja korvat.
”Tahdotko teetä?” Vadelma kysyi. ”Pähkinä voi keittää. Se juuri puheli, että tekee mieli mustikkateetä.”
Puikula nyökkäsi täristen ja sulki silmänsä.
”On niin kovin kylmä”, se sanoi.
”Heräsitkö sinäkin aamuyöstä?” Vadelma kysyi. ”Neulanen ja Käpy nukkuivat sikeästi ja taitavat nukkua vieläkin, mutta me muut heräsimme paukkeeseen.”
”Heräsin, heräsin!” Puikula piipitti. ”En ole koskaan ollut näin väsynyt, en ikinä. Nukuin ehkä silmänräpäyksen verran, jos sitäkään.”
Todellisuudessa Puikula oli nukkunut useita tunteja, melkein tarpeeksi, mutta se ei ollut tottunut heräämään niin aikaisin. Eikä ole mukavaa herätä pelokkaana.
”Voit lepäillä täällä. Mutta pitäisikö sitä vaikka pelata korttia?” Vadelma tuumasi. ”Se on sellaista sadepäivän puuhaa.”
Puikula innostui ajatuksesta ja lupasi olla korttiensekoittaja, jos pelaaminen tuntuisi liian vaikealta. Pähkinä kattoi teepöydän ja Kataja lähti etsimään korttipakkaa yläkerrasta.
Sadetunnelman lämpö täytti Tammitalon tuvan, jota kutsuttiin Vadelman mieliksi salongiksi.
”Salonki on hienostuneempi”, oli Vadelma todennut taannoin. ”On hauskempaa koristella tilaa, jos sen nimessä on monta tavua.”
Olohuoneessa olisi kuulemma ollut jo liikaa tavutettavaa, eikä Vadelmasta ollut tarpeen kertoa huoneen väelle, saiko siellä oleskella. Sen mielestä kaikki huoneet olivat tavalla tai toisella olohuoneita. Tähän väitteeseen se oli saanut vastauksen, että varastotilat olivat kyllä säilytystä varten. Siitä Vadelma oli kummastunut. Varastot olivat sen suosikkeja. Ne olivat aarreaittoja, joissa voi tutkia tuttuja tai uusia aarteita tuntikausia.
Teepannu höyrysi salongin pöydällä. Vadelma napsutteli jalkalamppuja ja seinävalaisimia päälle. Lämpimät valopallot hohkasivat vadelmanpunaisen huoneen nurkissa ja jokunen kello tikitteli kotoisasti. Kattokruunusta sytytettiin vain muutama kristalli tunnelmaa luomaan.
”Neulanen on tainnut haalia muut pakat”, sanoi Kataja. Se laskeutui kiertyviä portaita aulatilaan, jossa keittiö ja salonki kohtasivat. ”Löysin vain nämä ikivanhat, jotka olen onneksemme piilottanut Neulasen korttitaloinnostuksen ajaksi.”
”Kannattaa varmaan tarkistaa, että kaikki kortit ovat tallella”, Pähkinä tuumasi, ja kaatoi mustikkateetä neljä siroa kupillista. Sitten se katsoi kortteja ja naurahti. ”Ovat melko kellastuneita. Veikkaan, että ovat nähneet elämää enemmän kuin sinä, mikä on jo melko hyvin.”
”Voipa ollakin, että olet oikeassa”, Kataja sanoi. ”Nämä ovat käsin painetut. Harvoin näkee tällaisia enää. Löysin nämä markkinoilta joskus silloin, kun vasta haaveilin omasta putiikista ja vaeltelin pitkin kaupunkia.”
”Vau!” Vadelma hihkaisi. ”Upeita! Kuin postimerkkejä. Rakastan näin tiheitä kuvioita. Voi, näitä voisi laittaa vaikka katosta roikkumaan.”
”Ehkä joskus”, Kataja virnisti.
”Hei, huhuu”, kuului pyyhkeeseen unohtuneen Puikulan ääni. ”Onko tee vielä kuumaa?”
Pähkinä maistoi kupillistaan lusikankärjellä.
”Eiköhän sitä kohta uskalla juoda”, se sanoi. ”Tuossa on voikukkahunajaa ja kermaa. Voi tulla kyllä melko makeaa.”
”Hmm… no jaa. Saanko laittaa suolaa?” Puikula kysyi, ja hieman hämmentynyt Pähkinä haki teepöydälle suolakipon.
Kun Kataja oli todennut, ettei pakasta puuttunut mitään,
kortit jaettiin harjoituskierrosta varten. Peli oli sellainen, että sen aikana
sai rupatella rauhassa, eikä kukaan hermostunut. Jos halusi pitää tauon, oli
omat kortit lahjoitettava jollekin pelaajista. Lahjoituksen saanut ansaitsi
kuusi lummepistettä, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Päästäkseen takaisin
peliin oli tehtävä jotakin ystävällistä tai hauskaa. Voi vaikka keittää lisää
teetä tai tehdä tempun.
Tauot osoittautuivat Puikulan suosikeiksi, ja kun se oli kaatanut kaikille kahdesti teetä, kerännyt kaatosateessa kukkakimpun salonkia koristamaan ja keksinyt seitsemän uutta tapaa tehdä kuperkeikka, olivat muut pelaajat hukkua lummepisteisiin. Tilanne tasaantui, kun kortit loppuivat ja kaksi eniten pisteitä saanutta taisteli suuresta kielonkukkapisteestä. Kielonkukka määritti, kuka sai aloittaa uuden kierroksen. Uusi kierros alkoi, ja peliä jatkettiin juuri niin kauan kuin seuruetta huvitti jatkaa.
Pelin lopuksi saatettiin päättää voittaja, mutta Tammitalossa oltiin tykästytty tapaan, jossa jäljelle jääneistä korteista syntyi tarina. Siksi oli hyvä, että kuviot olivat jännittäviä. Se, kenellä oli eniten kortteja, laski omansa riviin ja muut seurasivat perässä. Jos jollain oli aurinko- tai voikukkapiste, sai toimia kertojana. Jos pistettä ei ollut, tarinointiotus päätettiin yhteisesti. Vadelmalla oli tapana kirjata kertomukset muistiin. Kataja oli ehostanut peliä yhdistämällä eriaiheisia korttipakkoja. Niin syntyi viihdyttäviä ja kummallisia lausuntoja.
Sade ropisi yhä Tammitalon ikkunoihin. Se voimistui ja laantui, kunnes taas voimistui. Pihamaalla roiskui, kun vesi etsi reittiä Kielometsän purolle. Osa tipahteli Lummelampeen, jonka laidalla muksahti, kun kylmäkellarimajan ovi töytäistiin kiinni.
Tällaisilla keleillä Ratamo sai lukea rauhassa, kun sadetta rakastavat sammakot juoksivat niityille tai minne ikinä suuntasivatkaan. Ei Ratamo tiennyt, minne sammakot sadesäällä menivät, mutta sitä kiinnostikin enemmän se rauha, mikä kylmäkellariin laskeutui, kun muut lähtivät metsästämään vesipisaroita.
Pisarat naputtelivat lukunurkkauksen ikkunaan, kun Ratamo käänsi sivua ja siemaisi kupistaan. Se oli säästellyt laventelin ja lakritsin makuista teetä juuri tällaista hetkeä varten. Tee oli täydellistä: lempeän kukkaista, mausteista ja sakeaa. Sakeaa vain siksi, että Ratamo tapasi kaataa kuppiinsa pienen kannullisen verran kermaa. Otus lisäsi sokeria juomaansa ja sekoitti sitä tuntosarvellaan. Tee huurusti ikkunan sisäpintaan valoverhon, eikä Ratamo nähnyt kuinka pellolla ilakoitiin.
Kaisla Kanerva oli haltioissaan. Se juoksi pitkin peltoa ja nauroi. Tummat pilvet paiskautuivat pisaroina niitylle, joka kiersi Lummelampea, eikä sammakko edes yrittänyt väistellä. Se levitti kätensä sivuilleen ja haistoi ilmaa. Hengitti sitä niin paljon kuin vain suinkin osasi. Ja sitten se alkoi tanssia.
Sammakko uskalsi riehua, pyöriä ja hyöriä, kieriä ilmassa ja ihailla. Ihailla niittyjä, heinikkoa, kissankelloja. Ihailla sadetta, tanssia, liikettä. Hyörivän pyörivää liikettään.
”Onpa hauskaa olla sammakko, joka tanssii sateessa”, se ajatteli.
── ⊹ ──
Tarinasta
Kielometsän tarinoita on satu, jota aloin kirjoittaa ja kuvittaa käsin kesällä 2023. Lopullisesta nimestä ei ole tietoa – se saattaa olla vaikka Teekansan kultainen purjematka. Työnimenä käytän nyt tuota Kielometsän tarinoita.
Olen siirtänyt kirjoituksiani tietokoneelle niin pitkälti, että voin alkaa jakaa niitä osissa tänne. Alkupuolelle olen tehnyt kuvituksia hyvin runsaasti, mutta noin sadan sivun kohdalla huomaan kirjoittamisen vieneen mukanaan, ja koetan yhä keskittyä siihen. Jatkan tarinani valmiiksi ja kuvitan sitten puuttuvat osaset myöhemmin. (Lisäys 08.01.2025: olen viime aikoina innostunut kuvittamaan tarinaa hyvinkin pitkälle.) Blogiini olen ajatellut jakaa joitakin kuvia, ja säästää loput mahdolliseen painettuun kirjaan.
Suurenmoisena innoittajana sadulleni on toiminut armaani Venla Tua Arkko, joka on tutustuttanut minut ötököiden hauskaan maailmaan. Kerrontaan ja kuvittamiseen olen saanut vaikutteita Tove Janssonilta, joka loi Muumilaakson niin lapsille kuin aikuisillekin. Tarinan sydämenä sykkivät vanhempieni maalaispaikka, jonka puron varrella keksin Haituvan, sekä muisto Katajamäen ekoyhteisön menetetystä hirsitalosta. Tuon muiston eloon herättäminen sai minut jatkamaan puroajatukseni kokonaiseksi kirjaksi.
lokakuun 11. päivänä 2024
Kiitos, kun luit. Voit kertoa kommenteissa ajatuksiasi! <3
Ilmoituksen
uusista tarinan osista saa, kun liittyy blogini lukijaksi sivupalkista
tai blogisivun alalaidasta. Aiemmin julkaistut luvut löytää alta tai blogin sivupalkista.
Kommentit
Lähetä kommentti