Kun pöydät vaihtavat paikkojansa, tajuaa todella, miten aika on katoavaista

Keltaisen pöydän ääressä

02. tammikuuta 2025 |

Ajan kulumisen huomaa siitä, kun pöydät vaihtavat paikkaa, aina vaan, uudestaan.

Jonain hetkenä sohvapöytä muuttaa eteiseen, ja seuraavana hetkenä se nostetaan siniselle Riviera-pöydälle tai pikkuruiselle Singerille CD-levyjä säilyttämään.

Ja kun hetki on nykyinen ja ollaan 700 kilometriä etelämpänä, on tuon arkkupöydän sisällä yhä CD-levyjä, mutta myös c-kasetteja sekä kirjoja. Se lepäilee kirjahyllyn vetolaatikkona.

Mitä kävi pöydän jaloille, niille, jotka oli tehty minun ja veljeni lapsuusajan kerrossängyn jaloista? Ken tietää. Ja mitä tekee puuarkun kansi? Säilyttää koruja makuusopin seinällä, tietenkin.

Vanha puinen Riviera-pöytä vaihtoi kansilevynsä värin aikapäivää sitten Rivieran meren sinestä samaisen maiseman aurinkoon, mutta eilen tämä ystävämme muutti keittiöön. Seikkaili moni muukin: Spiderman-lipasto, Singeri ja taidearkkukin.

On ollut ikävä tällaista paikkaa keittiössä. Maalattua puupintaa, jolle laskea kukkia ja kuppeja ja kirjoja, ajatuksia, mandariineja.

(tässä kirjoituksessa jätetään käytännön syistä käsittelemättä ongelma koskien pöytiä & Venlan työskentelyä. nimittäin Venlalla ei ole tässä uuden vuoden auringonkeltaisessa hetkessä työpöytää. ratkaisu on... työn alla.)

 

Kun pöydät vaihtavat paikkojansa, tajuaa todella, miten aika on katoavaista.

Eilen tapahtuivat ainakin nämä kaksi merkittävää asiaa: keltainen pöytä muutti keittiöön ja uusi vuosi sai alkunsa. Voisi kuvitella, että jälkimmäinen olisi se, joka saa pohtimaan ajan kulua, mutta sellaista se luuleminen on.

Kun koti muodostuu puuhuonekalujen sommitelmista ja ainaisista yllättävistä uudelleensommitteluista, saa usein hämmästyä: tuossa se sisustus juuri oli, niin kovin vakaana ja tuttuna!

Sitten: ! uudelleensommittelu !

ja kaikki ne hetket tuon-ja-tuon ääressä ja sen-ja-sen ympärillä ovat muistoja vain. Järjestys, jota luodessa kuvitteli rakentavansa jotakin ikuista, onkin jo osa huonekalumuistojen kirjastoa. 

Onhan niin, että jos koti on yhä sama ja kaikki entinen on tallella, voi kaiken järjestää ennalleen. Vai onko se sittenkään enää sama? Ja kun rehellisiksi ruvetaan, olen usein sanonut, että ainahan tämän saa pyöräytettyä takaisin, mutta ei minun ole tapana pyöräyttää takaisin, vaikka kuinka niin kuvittelisin. Ja kun tarkoiksi ruvetaan, en muista kertaakaan palauttaneeni järjestystä ennalleen, ja jos niin tekisin, olisi jokin kuitenkin toisin kuin ennen.

Keltainen maljakko,

kuihtunut kimppu, jota ei koskaan saa entiselleen,

postikortti,

teekuppi,

se juuri täydellisen kirpeä mandariini, jota en enää koskaan saa maistaa uudelleen.

Tai sitten se, ettei enää koskaan ole tammikuun ensimmäinen, jona olen juuri tämän– siis eilisenikäinen ja hieman flunssainen ja pöytäni on auringonkeltainen, eikä koskaan enää ole luminen päivä viiden vuoden takainen, se sellainen, jona pöydän kapea sininen kansi nojaa Kivikodin leveään ikkunaan ja kahvi odottaa huomaamistani keittimessä, palaneena. Sohvapöytä on eteisessä, muttei vielä aivan niin palasina, ja päiväkirjani sivut ovat tyhjän sijasta täynnä viivoja.

 ────────────────

On tammikuun toinen, pian kolmas.

Enää en juo kahvia.

ote päiväkirjastani 02. tammikuuta 2025, 20:32

♡ Mukava nähdä, keskustellaan kommenteissa,

Sanni Lea Kelokaski

Vanhempi julkaisu